5. Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy...

Peruttuani ajan plastiikkakirurgin konsultaatioon ajattelin antaa asian olla hetken ja rauhoittua. Siitä ei tietenkään tullut mitään. Aina, kun kuljin peilin ohi, näin kaulani. Aina, kun näin ikkunasta kuvajaiseni, näin kaulani. Aina, kun otin valokuvan tai joku halusi ottaa valokuvan, iski kaulahäpeä.  Sisäinen teini-Heli ei hyväksynyt lähes kuusikymppisen Helin hahmoa. Ei ihminen ajatusmaailmaltaan perustavanlaatuisesti muutu. Kait.

Ajattelin jopa, olenko jotenkin harrastukseni sokaisema. Lihavuusleikkauksen jälkeen löysin tieni valtavaan, innostavaan k-pop-maailmaan. Siellä ei olla köyhiä eikä vanhoja. Minä olin köyhä ja vanha. Aasialaisen kulttuurin kauneusihanne on hyvin vaativa, ja plastiikkakirurgia elää kukoistuksensa päiviä esimerkiksi Etelä-Korean Soulissa. Mutta ei, en löytänyt ajatuksen alkujuuria sieltä.

Aloin etsiä klinikoita muualta kuin Etelä-Suomesta: eikö muka ole mitään lähempää? Ja naps. Siinä se oli: Jyväskylä! Plarasin klinikan henkilökunnan läpi ja löysin alan ihmisen. Tutkin hänen taustojaan sen verran kuin Google-hauilla pystyin ja varasin ajan.

Vastaanotto oli tammikuun loppupuolella. Olin siihen mennessä katsonut tarkemmin uudelleen Youtubesta lähinnä englanniksi löytyneet videot ja lukenut uudelleen löytämiäni tekstejä. Humanistisella koulutuksellani olin tehnyt päätelmän, että tarvitsen alakasvojen ja kaulan kohotuksen. En toki sanonut siitä kirurgille mitään, vaan annoin hänen päätyä samaan lopputulokseen. Hän lisäsi pakettiin vielä leuan rasvaimun. 

Vastaanoton jälkeen jäin miettimään, mitä tekisin. Leikkaus maksaisi noin 9 000 euroa. Siihen menisi alli- ja Korean-matka -säästöni eivätkä ne riittäisikään. Olin tilanteessa, missä tuntui, että teen miten vain, jään katumaan: jos en lähde prosessiin, ajattelen vielä kuolinvuoteellani, että olisi pitänyt. Jos taas leikkauksessa tulisi pahoja komplikaatioita, ajattelisin, että no niin, ei olisi pitänyt.

Jatkoin Youtube-videoiden katselua. Tohtori jos toinenkin käväisi työhuoneessani - eiku harrastushuoneessani 😉 - selittämässä, mitä ko. leikkauksessa tapahtuu. Luonani vilahtivat monet leikkauksen läpi käyneet kasvot paranemisprosessin eri vaiheissa. Videoiden lopussa tietysti hymyiltiin kuvankauniina ja kirurgi hampaat välkkyen valoi luottamusta tuleviin asiakkaisiin. Tämä siis lähinnä amerikkalaisissa videoissa. Osa videoista oli onneksi ihan vain animaatioita. Niissä pääsi näkemään, miten ihon alta paljastuu eri kerroksia ja mitä niille tehdään. Hurjaa hommaa! Onneksi luin pienenä tyttönä paljon Tex Willereitä. Skalpeeraus ei ollut minulle vierasta!

Oikeassa elämässä kirurgi vastaili meilitse ystävällisesti muutamiin kysymyksiini ja kahden viikon kuluttua varasin leikkausajan. Leikkaus olisi noin 1,5 kuukauden kuluttua. Sen ajan käytin muihin puuhailuihin ja välillä katsastin joitakin uusia videoita, joita Youtube minulle syötti. 

Lapset - isotkin lapset - ovat muuten viisaita. Taas kerran poikani Whatsapp-viesti oli minusta parasta antia, kun melko yksin näin isoa asiaa pohdin pienessä päässäni: "Niin se täytyy itse miettiä. Miltä susta tuntuu itestäs, vaivaako se miten paljon ja rajottaako elämää / tuo pahaa mieltä koko ajan? Paha paikka mutta hyvä kun mietit perin pohjin." Tartuin tuohon pahaan mieleen ja huusin kuvaannollisesti mielessäni: "Kyllä! Mulla on paha mieli koko ajan!"

Pahan mielen kuvia ajalta ennen leikkausta:

Okei, yksi hyvänkin mielen kuva 😌