Leikkauspäivää edeltävänä iltana nullotimme mieheni kanssa kotona. Hän oli ihan loppumetreille saakka uskonut, että "tulen järkiini" tämän asian suhteen. Nyt näytti kyllä tosi huonolta: olin päivällä varmistanut klinikalle, että olen tulossa.
Koko yön makasin tikkusuorana jännityksestä nukkumatta silmäystäkään: Elämäni virhe! Entä jos jotain sattuu? Haluan perua! En voi enää perua! Äiti, auta! Kello soi aamulla 4.30 ja ponkaisin vieterinä ylös, suihkuun ja lähtöön. Mieheni vei minut Jyväskylään, jossa minun oli määrä olla klo 7.30.
Anestesiahoitaja oli vastassa ovella. Hän ohjasi minut heräämöön, jossa sängylläni odottivat jo leikkauspaita, aamutakki, tukisukat ja tossut. Mieheni lähti nähtyään paikan poikamme kämpille viettämään päivää, koska hänen oli oltava hakemassa minua illalla pois sairaalasta.
Pian pukemisen jälkeen anestesialääkäri katsoi esitietojani, sain lääkitystä ja plastiikkakirurgi kävi minut vielä huoneeseensa Hän otti ensin ennen leikkausta -kuvat ja sitten hän piirteli kaulani ja korvani edustat täyteen mustalla kynällä. Seuraavaksi kävelinkin jo leikkaussaliin ja kömmin lämpöpeiton alle.
Seurasivat tutut kuviot aiemmista leikkauksista eli hengittelin etukäteen happea, verenpainetta mitattiin ja sormeen tökättiin happisaturaatiota mittaava vehje. Tippa laitettiin, kun muljuvan suoneni metsästys viimein onnistui. Tiesin, että kohta taju katoaisi - ja hups - niinhän se teki.
Heräsin nukutuksesta klo 15. Kirurgi pyysi suipistamaan suuta ja mutristamaan kulmakarvoja. Molemmat onnistuivat. Jäin pötköttelemään heräämöön. Sairaanhoitaja juotti minulle pillillä ensin vettä ja vähän myöhemmin smoothieta. Smoothie ei sopinut minulle lainkaan: edellisyöstä klo 23:sta lähtien levännyt suolistoni suuttui yhdestä pikku hörpystä. Hirveä valitus: "Mitä mönjää sä yrität tänne työntää?" En ottanut enempää smoothieta, mutta pystyin jo juomaan itse vettä ja sain voileivän. Otin siitä pari varovaista haukkausta. "Okay", sanoi suolisto, "anna tulla vain", ja niin söin vähän ajan kuluttua koko leivän.
Sitten hoitaja kehotti minua kokeilemaan ylös nousemista. Istuskelin sängyn laidalla ja kokeilin käydä vessassa. Minulla oli ihan tajuton vessahätä mutta myös lääkitysten jälkeen hyvin tuttu virtsaumpi. En saanut herutettua yhtään mitään. Leikkauksen aikana minut oli katetroitu kerran. Köpsin takaisin sänkyyn hoitajan saattelemana.
Kuulin tarinoidessani, että hiukseni oli pesty leikkaussalissa desinfiointiaineella. "Eli pirtulla", sanoi kirurgi seuraavana päivänä. Ei sitä ihminen tiedä, mitä kaikkea hälle nukutuksen aikana tehdään - eikä tarvitsekaan tietää. Lihavuusleikkauksessa minulle oli tehty vielä uudestaan gastroskopiakin! Facebook-palstalla joku kyseli tätä samaa kasvoleikkausta paikallispuudutuksella, kun se olisi halvempi. Totesin, etten ikimaailmassa olisi voinut olla hereillä sellaisessa rylläkässä ja niin kauan!
Kello 19.00 hoitaja uskalsi päästää minut mieheni kanssa hotelliin yöksi. Aamulla pitäisi vielä palata näyttäytymään kirurgille. Jalat olivat huteran tuntuiset, vaikka päässä ei heittänytkään. Olin leikkausainehuuruissani puhunut hoitajan varmaan pyörryksiin ja kipulääkkeet toimivat vielä hetken, kun majoituimme Omenahotelliin. Hotellihuoneet on muuten hinnoiteltu tavan ihmisen tavoittamattomiin. Viereisen "oikean hotellin" huoneesta olisi joutunut maksamaan lähes 200 euroa ja yö yksityissairaalassa on tietysti arvokas eli tässä sairaalassa 700 euroa.
Hotellissa söin eväitä ja istuin urakalla vessassa. Oven takaa olisi saanut hyvän videon, kun maanittelin pissiä lorisuttamalla vettä, suhisemalla, lauleskelemalla "pissi saa nyt tulla, lullallullallulla..." Hyvin pieni loraus kerrallaan tulikin, mutta olin siihen tyytyväinen. Kohta uudestaan!
Sitten alkoi tuntua, että kipulääkkeen vaikutus alkaa lakata. Sain yöksi mukaani kaksi Panadolia ja kaksi minulle tuntematonta lääkettä. Googlasin ensin, mitä ne olivat. Opiaatteja! Ai kamala! Lääkeselosteesta löysin vielä yhteisvaikutuksen erään käyttämäni muun lääkkeen kanssa, joten nielaisin Panadolin. Se riitti minulle - onneksi.
Oli hankala yö. Ylävartalon piti olla kohoasennossa niin kuin koko seuraavan viikon. En muistanut ottaa kotoa lisätyynyjä mukaan - Omenassahan niitä ei ole - mutta mieheni oli kehotuksestani pyytänyt tyynyä pojalta lainaan. No, "miehet asialla", niin kuin poikani totesi: pussissa ei ollut tyynyjä vaan peitto 🙈Sain sen avulla kuitenkin itseni ylöspäin. Takaraivolla, tai siellä jossain, niittien lisäksi olivat kiinni dreenit, jotka painoivat. Muovikassi, jossa dreenit olivat yön yli, oli jalkojeni välissä. Yritin olla paikoillani, että mieheni edes saisi nukutuksi. Neljän aikaan kävin yöpalalla ja otin toisen Panadolin. Sen jälkeen oikeanpuoleinen dreeni alkoi pulputtaa kudosnesteitä pois kehosta.
Seuraavana päivänä kello 11.00 kirurgi otti leikkaussalissa laitetut siteet pois ja katsoi tilanteen. Sain tukitekstiilin, jota olisi pidettävä pari viikkoa yötä päivää ja sen jälkeenkin mielellään, mutta ainakin öisin, aina kuuteen viikkoon asti. Tikkien poisto olisi viikon kuluttua tiistaina.
Kuvia leikkauspäivältä:
![]() |
Seuraavana päivänä kotiin lähdössä painetekstiilin kera |
![]() |
Valmiina leikkaukseen |
![]() |
Mä oon herännyt! |
![]() |
Silmät ja suu toimivat! |
![]() |
Omenahotellissa pallopäänä: perskules, kun sattuu... |
![]() |
Mun dreenit, jotka sain pois seuraavana aamuna |
Kommentit
Lähetä kommentti
Mukavaa, että kävit blogissani!